Jo vuosia on hengityshalvauspiireissä keskusteltu ja väitelty siitä, voivatko henkilökohtaiset avustajat ja terveydenhuollon koulutusta vailla olevat henkilöt toteuttaa hengitystukihoitoon liittyviä toimenpiteitä.
Käytännössähän niin on tapahtunut vuosia ja vuosikymmeniä, kun läheiset ja esimerkiksi omaishoitajat ovat huolehtineet tällaisista tehtävistä. Poliota sairastavat ovat terveydentilansa ja toimintakykynsä salliessa imeneet itse limaa ja vaihtaneet omia trakeostomiakanyylejaan. Ja toimintakyvyn rajoittaessa omatoimisuutta useimmat hengityslaitteen käyttäjät pystyvät joka tapauksessa opastamaan toimenpiteet.
Kukaan ei ole seppä syntyessään. Hengitystukihoidon toimenpiteet ovat terveydenhuollon peruskoulutuksen saaneillekin aluksi niin vieraita, että niihin ja koneen käyttämiseen tarvitaan perehdytys.
Silti osa keskustelijoista pitää muiden kuin terveydenhuollon ammattilaisten suorittamia toimenpiteitä turvallisuuden kannalta riskinä.
Riski ei kuitenkaan muodostu toimenpiteiden suorittajan taustakoulutuksesta vaan siitä, miten hyvin hän on tutustunut toimenpiteisiin ja onko hän harjoitellut niitä. Kyse on sellaisista toimenpiteistä, että kuka tahansa – niin hengityslaitteen käyttäjä kuin terveydenhuollon ammattilainen – tarvitsee niihin aluksi opastuksen. Toisaalta toimenpiteet eivät ole vaikeita tai monimutkaisia, vaan niitä voisi verrata esimerkiksi diabeteksen omahoitoon: pitää tietää mitä, miten ja milloin kuuluu tehdä jotakin, mutta tehtävien kanssa pärjää arkijärjellä.
Lukuisia kertoja olen kuullut, miten uudet työntekijät toivovat alkuun enemmän perehdytystä. Silloin hengityslaitteen käyttäjä jakaa heidän turvattomuuden tunteensa, kun kumpikin tietää, ettei työntekijä koe vielä olevansa valmis ja riittävästi harjoitellut.
Usein onkin ollut niin, että vuosia hengityslaitteen käyttäjän kanssa asunut läheinen tai henkilökohtainen avustaja ovat auttaneet työntekijää ja hengityslaitteen käyttäjä on jakanut omaa osaamistaan toimenpiteiden suorittamisesta. Toimenpiteitä suoritettaessa on muutenkin aina huomioitava yksilöllinen tilanne ja tarpeet, joten ilman hengityslaitteen käyttäjän tai tarvittaessa hänen läheisensä antamia neuvoja ja ohjeistusta toimenpiteet voivat olla esimerkiksi kipua aiheuttavia.
Suurta turvattomuutta hengityslaitteen käyttäjien parissa herättää se, jos työntekijän toiminta koetaan välinpitämättömäksi esimerkiksi siten, että yksilöllistä opastusta tai toiveita ei huomioida. En haluaisi kuulla yhtäkään tarinaa, jossa se, miten ”meille on opetettu” ohittaa hengityslaitteen käyttäjän pyynnöt ja neuvot.
Turvallisuudessa ei ole kyse tutkinnoista tai terveydenhuollon ammattipätevyydestä vaan taidosta ja luottamuksesta. Luottamuksesta siihen, että toimenpiteiden tekijä haluaa tehdä parhaansa ja kuuntelee sekä opettelee lisää.
Turvallisuudessa on kyse myös siitä, millainen työkyky työntekijällä on. Esimerkiksi väsynyt ja univelasta kärsivä työntekijä koetaan pelottavana ja turvallisuusriskin aiheuttavana ihan riippumatta siitä, mikä tutkinto hänellä on suoritettuna. Virkeys ja valppaus ovat hengitystuesta huolehtiessa ensiarvoisen tärkeitä.
