VASTAUS HENGITYSHALVAUSPOTILAAN HAMMASHOIDON KUSTANNUSTEN KORVATTAVUUTEEN 

Hengityshalvauspotilaat ry:n pyynnöstä ohessa kannanottoni hengityshalvauspotilaan hammashoidon kustannusten korvattavuuden lainmukaisuuteen; 

Hengityshalvauspotilaita koskeva lainsäädännön nykytila on niukka. Ainoa nimenomainen voimassa oleva säännös hengityshalvauspotilaista on säädetty sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetussa laissa (734/1992) ja -asetuksessa (912/1992), myöhemmin asiakasmaksulaki. Hallituksen esityksen (216/1991) perustelujen mukaan tarkoituksena on pitää voimassa entinen hengityshalvauspotilaiden hoitokäytäntö, joka on muotoutunut kumotun hengityshalvauspotilaan hoitokustannuksista annetun lain (129/1957)nojalla. Kaikissa näissä säännöksissä on todettu järjestettävän hoidon olevan hengityshalvauspotilaalle maksutonta. 

Hengityshalvauspotilaiden hoidon järjestämisessä noudatetaan saamieni tietojen mukaan erilaisia käytäntöjä. Näin on ilmennyt osaksi myös hammashoidon osalta. Nimenomaista säännöstä hengityshalvauspotilaan oikeudesta hammashoitoon ei ole. Yleinen säännös oikeudesta hammashoitoon sisältyy kansanterveyslain 14 §:ään. Pääsääntöisesti tällaisesta kunnallisesta terveyspalvelusta voidaan periä maksu palvelun käyttäjältä, jollei toisin säädetä. Hengityshalvauspotilaiden oikeudellinen asema on kuitenkin toinen. Asiakasmaksulain 5 §:n 1 momentin 3 kohdassa on säädetty, että hengityshalvauspotilaalle annettava hoito ja ylläpito sekä hoitoon liittyvät kuljetukset terveydenhuollon palveluihin ovat maksuttomia siten kun siitä asetuksella erikseen säädetään. Asiakasmaksuasetuksen 22 §:n määrittelee hengityshalvauspotilaan. Oikeudellisesti hengityshalvauspotilaat katsotaan laitoshoidossa oleviksi potilaiksi. Tällöin hengityshalvauspotilaan hoito tulee järjestää sairaalassa tai kotona sairaalan kirjoista poistamatta. Hoidosta vastaava yksikkö, eli sairaala vastaa tällöin hoidon järjestämisestä, sen aiheuttamista palkkaus-, ylläpito- ja muista hoidosta aiheutuneista kustannuksista. Tämän lisäksi sairaalan on vakiintuneen käytännön mukaan katsottu olevan velvollinen maksamaan kotihoidossa olevalle hengityshalvauspotilaalle korvausta saamatta jääneestä ylläpidosta. Yleisesti korvauksen perustana on voimassa oleva sairaalahoidon vuorokausimaksu. 

Kyseessä olevaa hengityshalvauspotilaan oikeutta hammashoitoon tuleekin tarkastella asiakasmaksulain nojalla, jonka mukaisesti hengityshalvauspotilaalla on oikeus hengityshalvauksen hoitoon. Näin ollen oikeudellisesti relevanttia on se, mitä katsotaan kuuluvan hengityshalvauspotilaan hoidoksi. Hoitovastuun säilyessä hoitavalla yksiköllä riippumatta siitä järjestetäänkö hoito sairaalassa, vai sairaalan kirjoista poistamatta kotihoidossa. Hengityshalvaukseen syy-yhteydessä oleva hammashoito on aina hoitovastuussa olevan instanssin järjestettävä. Katson myös, että muu lääketieteellisesti perusteltu hammashoito on pidettävä osana hengityshalvauspotilaan hoitona ja ylläpitona ja siten Asiakasmaksulain 5 § 1 momentin mukaan maksuttomana riippumatta siitä missä hoito tosiasiallisesti annetaan hoidonporrastuksen mukaisesti. 

Myös Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on päätöksessään (Dnro 1883/2/1996) ottanut kantaa pitkäaikaispotilaan hammashoidon järjestämiseen ja todennut, että hoitava sairaala on velvollinen huolehtimaan potilaan terveydentilan mukaisesta hoidosta. Päätökseen sisältyneessä Sosiaali- ja terveysministeriön lausunnossa katsottiin lisäksi, että välttämättömästä hammashoidosta, mukaan lukien välttämättömät suojaustoimenpiteet ja korvaamaan siitä aiheutuneet kustannukset. 

Hengityshalvauspotilaan hoidon ja oikeusturvan osalta voidaan tukeutua välittömästi vain em. asiakasmaksulain säännöksiin. Muilta osin välillistä merkitystä asian kannalta voidaan antaa yleisille sairaanhoitoa koskeville normeille ja periaatteille. Tällaisina voidaan ex analogia mainita mm. Kansanterveyslain (746/1992) 14 §, 17 §, erikoissairaanhoitolain (1127/1998) 3 §, (1062/1989) 30 § ja 31 §, sekä Suomen perustuslain (731/1999) 6 §:n yhdenvertaisuussäännös, että 19 §:n 3 momentin julkisen vallan velvollisuudesta turvata jokaiselle riittävät terveyspalvelut. Potilaan oikeusaseman kannalta voidaan lisäksi mainita laki potilaan asemasta ja oikeuksista ( 785/1992). Sen 2 § sisältää määritelmän terveyden- ja sairaanhoidosta. Tällä tarkoitetaan potilaan terveydentilan määrittämiseksi taikka hänen terveytensä palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi tehtäviä toimenpiteitä, joita suorittavat terveydenhuollon ammattihenkilöt tai joita suoritetaan terveydenhuollon toimintayksiköissä. Hallituksen esityksen mukaan tällaista toimintaa on mm. hammashoito (HE 185/91). Lisäksi lain 3 §:n mukaan jokaisella Suomessa pysyvästi asuvalla henkilöllä on oikeus ilman syrjintää hänen terveydentilansa edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon niiden voimavarojen rajoissa, jotka kulloinkin on terveydenhuollossa käytettävissä. Potilaalla on tällöin oikeus laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon. Merkittävää potilaskontakteiden kannalta on myös lain 5 §, jossa säännellään potilaan tiedonsaantioikeudesta hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista. 

Olisikin ensiarvoisen tärkeää epäselvyyksien välttämiseksi liittää hengityshalvauspotilaan kotihoitosuunnitelmaan myös selvitys hammashoidon järjestämisestä. 

Ystävällisin terveisin, 
ELINA AKAAN-PENTTILÄ 
Lakimies 
KYNNYS RY c/o Threshold Association