Hengitystuki ry

Hengityslaitetta käyttävä mies sähköpyörätuolissa kalastamassa laiturilla

Akku antaa vapauden liikkua

Hengityslaitetta käyttävä entinen mekaanikko Dalhblom päätti, että hän ei halua istua paikallaan seinään kytkettynä. Entisen työtoverinsa kanssa hän kehitti akkua hyödyntävän hengityslaitteen. Paineilmalla toimivat hengityslaitteet olivat toki jonkin verran liikuteltavia, mutta sähköakku toi varmuutta.

Teksti antaa myös katsauksen yhteiskunnan ajatteluun hengityslaitteita käyttäviä koskien.

Hengityslaitepotilas 1966, s. 16

2000 Kruunua elämästä

Ruotsalainen tohtori Per Udden kirjoittaa sikäläisessä viikkolehdessä IDUN VECKO-JOURNALEN Nr. 1/1965 artikkelin, joka käsittelee hengityshalvauspotilaiden elämää Ruotsissa, lähinnä Göteborgin kulkutautisairaalassa. Hän kertoo monista järkyttävistä ihmiskohtaloista tavalla, joka saa meikäläisenkin ihmetyksiin. — Miehestä, jonka päämääränä oli saada oikeaan käteen niin paljon liikettä, että voisi irroittaa letkun hengityskoneesta ja vuosien harjoittelun jälkeen hän onnistui. Työtoverinsa vaimosta, jonka omaiset jättivät ja julistivat näin hänet kuolleeksi. Selityksenä oli, että yhteys sairaaseen äitiin oli liian kuluttavaa lapsille. — Mekanikko Wenzel Dahlbomista, lannistumattomasta ja idearikkaasta hengityshalvauspotilaasta, jonka elämäntarinan olemme osittain tähän lainanneet.

Göteborgin kulkutautisairaalassa elää tulisielu. Hän on ystäväni Wenzel DahIbom, joka vuodesta 1961 lähtien on ollut käytännöllisesti katsoen täysin halvautunut. Hän on myös respiraattoripotilas. Mutta Dahlbom oli mekanikko, ennen kuin polio kohtasi hänet, ja sen tähden hän ei säikähtänyt teknillisiä vaikeuksia. Hänen entinen työtoverinsa Sven Larsson, joka säännöllisesti käy hänen luonaan, teki vapaa-aikoinaan laitteita Dahlbomin ideoitten mukaan. Monien kokeiden jälkeen on nyt nerokkuudessaan käänteentekevä respiraattori suunnitteilla. Göteborgin sairaanhoitomessuilla Dahlbom tuli ja tervehti minua. Hän istui rullatuolissa. Kurkusta olevasta kanyylista menivät johdot respiraattoriin, joka rullatuolin selkänojan takana riippui istuimen alla olivat akut, jotka käyttivät respiraattoria. Nyt hän voi olla kotonaan viikonloppuina, olla yhdessä vaimonsa kanssa ja iloita lapsistaan. Toisten respiraattoripotilaiden on pakko puhua katkonaisesti, mutta pieni hienous respiraattorirakenteessa suo hänelle mahdollisuuden puhua käytännöllisesti katsoen ilman katkoja. Kurkussa oleva kanyyli on hänen itsensä suunnittelema. Kohtalotoverit ovat saaneet samanlaisen kanyylin käyttöönsä, samoin kuin soittokellon, joka hänellä on polvillaan. Sairaalahallituksella ei ole varoja korvata hänelle edes keksintöjen materiaalia. Hän ei kuitenkaan valita, mutta göteborgilaiset veronmaksajaystäväni häpeävät. Jos on totta, ja minulla ei ole mitään syytä epäillä Dahlbomin sanoja, niin on kieltäydytty antamasta muille potilaille Dahlbom-respiraattoreja. 5000:n ja 7000:n kruunun välillä on 2000:n kruunun kuilu ja se aiheuttaa, että lääkärit ja sairaalahallitus valitsevat mieluummin seinässä kiinni olevat respiraattorit potilailleen, ja riistävät siten heiltä kosketuksen elämään, jonka saisi aikaan liikkuva rullatuoli. Dahlbom on niin hyväsydäminen, että hän toisinaan jää vapaaehtoisesti sänkyyn ja lainaa toiselle oman respiraattorinsa. Mutta joskin hänen kukkaronsa sallii hänen lahjoittaa kanyyleja ja soittokelloja, ei siitä riitä respiraattoreihin.

Katson häpeäksi ruotsalaiselle sairaanhoidolle, ettei Dahlbomille ole annettu kaikkia mahdollisuuksia, ettei yksikään kolleegani ole lyönyt nyrkkiä pöytään ja pakottanut syntymäkaupunkini johtoelimiä poimimaan jo tänään rahat esiin. Tämän päivän sairaat tarvitsevat apua tänään.

Onko esimerkiksi Jokainen respiraattoripotilas saanut TV:n Göteborgin kaupungin sairaalahallitukselta? Onko huolehdittu, että potilas itse voi ohjata sitä? Se on yleensä teknillisesti hyvin yksinkertaista. Tullaanko jokaiselle potilaalle, joka voi sitä käyttää, tilaamaan Dahlbom-respiraattori? Kehoitetaanko lääkäreitä, hoitajia, sairasvoimistelijoita, työterapeutteja keksimään parannuksia, hankkimaan uusia varusteita ja laitteita, matkustamaan ulkomaille ja tutkimaan, mitä on tehty muissa maissa? Pitääkö ehkä sairaalahallitus ensi kokouksensa kulkutautisairaalan respiraattorisalissa?

Tiedän kokemuksesta, että tehokasta työtä sairaiden elämän parantamiseksi siellä täällä maassa, katsotaan epäsuopeasti määrärahoja myöntävien viranomaisten ja sairaalahallitusten taholta, etenkin, ellei se kohdistu loistorakennuksiin. Ymmärrän kulkutautisairaaloissa ja nimitysosastoilla olevia kolleegoitani, jotka haluavat säilyttää hyvät yhteydet ylöspäin vastaisten määräysten ja kohoamisten varalle. Ymmärrän myös, että vanhoillinen sosiaalipolitiikka (”ne ovat meidän rahojamme”) elää vielä monien lääkärien sydämessä, jotka ovat valitut johtokuntien asiantuntijoiksi – siksihän heidät kai valittiinkin. Mutta pelkuruuden, saituuden ja väärin suunnatun lojaliteetin ymmärtäminen eivät saa estää meitä tehokkaasti taistelemaan näitä kehitystä jarruttavia virkaveljiä vastaan.

Villin lännen rikollista etsintäkuulutettiin krouvin seinällä elävänä tai kuolleena. Minä etsintäkuulutan kokosydämistä tukea potilaille, jotka ovat sairaalan kuolemanselleissä, mutta jotka teknillisten keinojen avulla voivat tulla eläviksi. Heidän ei tarvitse kysyä itseltään: Olenko kuollut vai elävä? Sillä siihen kysymykseen saa olla vain yksi vastaus.

Edellisen johdosta todettakoon, että Suomessa yleisesti käytössä oleva Aga respiraattori on ruotsalaista valmistetta. Kone käy sekä sähköllä, ilmakompressorin avulla ja rullatuoliin sijoitettuna paineilma säiliöllä. Tämä tekee mahdolliseksi hengityslaitepotilaan liikkumisen milteipä missä vaan.

Skip to content