Hengityshalvaus-sanalla on ollut tapana viitata siihen, että ihminen tarvitsee hengissä säilyäkseen hengitystukea. Hengityshalvaus ei ole diagnoosi, vaan hallinnollinen päätös, joka koskee elämää ylläpitävän hengitystukihoidon järjestämistä. Päätöksen perusteella elämää ylläpitävää hengitystukea tarvitseva henkilö on sairaalan kirjoilla myös kotona asuessaan, ja hänen hoitonsa on maksutonta.
Hengityshalvausstatus on peräisin asiakasmaksulaista vuodelta 1962. Aikanaan oli edistyksellistä, että silloiset polioon sairastuneet pääsivät sairaalasta kotiin hoidettaviksi. Sittemmin niin yhteiskunta kuin vammaispalvelut ovat kehittyneet. Hengityslaitteetkaan eivät enää ole suuria ja painavia koneita, joiden liikuttelu on hankalaa. Laitospotilaan status kotona asuttaessa onkin jäänne, johon on yritetty saada muutosta jo 2000-luvun alkupuolelta saakka.
Hengityshalvausstatus ei vastaa YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskevaa yleissopimusta, vaan on tämän Suomen ratifioiman sopimuksen hengen vastainen. Vammaispalvelulakiuudistuksen myötä tilanteeseen tulee muutos ja hengityshalvausta koskeva juridinen säätely poistuu samalla, kun vuonna 2023 hyväksytty uusi vammaispalvelulaki tulee voimaan 2025 (siirtymäajan jälkeen).
Hengityshalvausstatuksen myöntämisen taustalla voi olla monia sairauksia tai vammoja. Polioepidemioiden aikaan 1950-luvulla hengityshalvauksella viitattiin polioviruksen aiheuttamaan hermosolujen tuhoutumisesta johtuvaan hengityslihasten toimintakyvyttömyyteen. Sittemmin hengityshalvauslainsäädäntöä on sovellettu eri syistä johtuvan, elämää ylläpitävän hengitystuen ja hoidon turvaamiseen. Erilaiset lihassairaudet ja selkäydinvamma ovat yleisin syy elämää ylläpitävän hengityslaitteen käyttämiselle ja myös hengityshalvausstatukselle.
Sairaalat ovat päättäneet hengityshalvausstatuksen myöntämisestä hiukan vaihtelevin kriteerein.
